Jukola on ollut minulle lähes jokakesäinen perinne Lahti-Hollolassa vuonna 2018 järjestetystä kisasta saakka. Olen nuorena harrastanut suunnistusta ja käynyt pari kertaa Nuorten Jukolassa. Aikuisten kisa jäi kuitenkin polven osteokondroosin vuoksi kokematta ja luulin pitkään etten sitä koskaan kokemaan pääsekään. Alunperin minua motivoikin uudelleen aktiivisen liikuntaharrastuksen pariin juuri mahdollisuus juosta osuus tässä legendaarisessa viestissä. Aluksi vähän kylläkin hirvitti se, kuinka pitkiä osuudet ovat. Letkassa matkaa taittaen matka tuntuu yleensä kuitenkin varsin siedettävältä. Toki jonkin verran juoksutunteja kannattaa olla alla, mikäli juosten haluaa metsässä edetä. Suunnistustaito on ehkä sijoituksilla 300-1000 hieman toissaijaisempi johtuen juuri seuraavan rastin koodeja (saman hajonnan varmistamiseksi) kyselevistä suunnistajaletkoista ja metsään muodostuvista poluista, mutta toisaalta sen handlaaminen mahdollistaa omat reitinvalinnat.
Suomen suurimmaksi urheilutapahtumaksi kutsuttu Jukola kerää paikalle parhaimmillaan parikymmentätuhatta suunnituksen harrastajaa ja lisäksi tuhansia huoltajia/katsojia. Tämän vuoksi kisakeskus täytyy sijoittaa sinne, mihin mahtuu. Viime vuonna alue oli kuitenkin harvinaisen karu: iso betoninen tehdashalli louhoksessa. Tämän lisäksi kesän ensimmäiset hellepäivät sattuivat toki juuri kesäkuun puoliväliin, Olen aiemmin juossut ainakin 1-,2-,3- ja 5-osuudet. Avata en osaa, mutta muut ovat menneet ihan ok. Massastartissa alan hätäillä ja oma suoritus kärsii liikaa.
Viime kesänä sain kunnian toimia joukkueemme ankkurina. Homma on siinä mielessä haastava, että kisyönä olisi hyvä saada vähän nukuttua, mutta ei niin että myöhästyy lähdöstä (etenkin mikäli oma joukkue ei joudu yhteislähtöön). Louhoksen ja helteen lisäksi Mikkeli tulee jäämään historiankirjoihin tapahtumana, jossa ratamestarin aika-arviot ylittyivät niin reippaasti, ettei ankkuriosuutta edes näytetty Ylellä loppuun asti (Areenassa toki kyllä). Tämä johti siihen, että kuntosuunnistajista koostuva tuttavaporukka-tiimimme SK Mortis ei ollut lähelläkään välttyä yhteislähdöltä.
Eipä ehtinyt moni muukaan joukkue. Muistaakseni viitisenkymmentä kärkijoukkuetta ehti viimeiseen vaihtoon ennen sen sulkemista. Jos Jukolan lähtöalue on vähän ahdas jo viestin ensimmäisen osuuden yhteislähdössä, niin nyt porukkaa oli vielä paljon enemmän. Järjestäjät olisivat ehkä tarvinneet megafonit ihmismassojen ohjailuun, mutta lopulta aamun ensimmäiseen yhteislähtöön otettiin vain akkuriosuuden viejät ja muut saivat odottaa toista yhteislähtöä hieman myöhemmin.
Varsinaisesta suunnistuksesta minulle ei ole jäänyt suurempia muistikuvia. Maasto taisi olla aika hidasta ja viimeisen osuuden ensimmäinen rasti oli ihan liian lähellä lähtöä siten, ettei suunnistajajoukko ehtinyt juurikaan hajaantua. Ruuhkaa riitti. Mitään isompia pummeja en muista tehneeni. Juoksukunto alkoi vähän loppua kohti hiipua ja samalla lämpötila nousi. Hellettä taisi olla jo lähtövaiheessa, sillä suunnitajat hakeutuivat niihin vähäisiin varjopaikkoihin, joita lähtöalueella oli. Osuudellani oli nimellisesti mittaa 14,9 km, mutta maastossa matkaa taisi tulla noin parikymppiä. Viimeisessä lyhyessä, mutta jyrkässä ylämäessä kisailijat auttoivat kramppailevista pohkeista kärsiviä kilpakumppaneitaan.
Maalissa vesi olisi tullut tarpeeseen, mutta selvisin toki ilmankin. Onneksi reitillä oli sentään useampi juomarasti (toisin kuin Porvoossa, jossa oli myös kuuma, mutta kolmososuuden karttaan oli merkattu tasan yksi juomarasti, onneksi maastoon oli kuitenkin lisätty toinenkin). Karua kilpailualuetta lukuunottamatta järjestelyt toimivat varsin hyvin ja onhan se hienoa päästä kilpailemaan maailman huippujen kanssa samassa kisassa ja vieläpä samalla radalla. Kisakeskuksen telttasauna jäi tällä kertaa testaamatta, kun suuntasin vuokramökille hakemaan syömään, peseytymään ja hakemaan tavarani. Päivä taisi olla jo suht pitkällä kun lopulta pääsin lähtemään kotia kohti.
Tänä vuonna Jukola juostaankin sitten Kotkassa ja tarkoitukseni olisi osalistua siihenkin. Jukolaa varten hyvää harjoitusta on tarjolla iltarasteilla, joita Tampereen seudulla järjestetään paikallisten suunnistusseurojen toimesta jo maaliskuun lopusta lähtien maanantai-iltaisin (keväämmällä maastossa ja aluksi ehkä korttelisuunnistuksena). Olen yleensä valinnut joko 4 tai 7 kilometrin radan, sillä ne tarjoavat enemmän suunnistuksellista haastetta. Vitosen rata on vaikeustasoltaan helpompi ja jos sen osaa läpäistä niin pärjää varmasti myös Jukolassa. Kolmosen rata sopii hyvin lenkkeilyä tauon jälkeen aloittaville ja toimii myös esimerkiksi hyvänä intervalliharjoituksena kartanluvun ja hankalampien kävelemällä edettävien maastonkohtien toimiessa palauttavina jaksoina ja polkujen ja muiden nopeampien pätkien mahdollistaessa myös reippaamman juoksun. Kakkosen rata (jota ei tosin aina ole tarjolla) on taas mukava käydä kiertämässä lasten kanssa kartanluvun perusteisiin samalla tutustuen.
Suunnistusseurat tarjoavat myös varsin tasokkaita suunnistuskouluja niin lapsille kuin aikuisillekin. Koronan myötä myös ns. omatoimirasit ovat yleistyneet. Radan voi viikon ajan käydä suorittamassa omaan tahtiin (toki ilman virallista ajanottoa). Karttoja voi ostaa netistä sähköisinä tai kysellä Suunnistajan kaupasta. Vaihtoehtona voi olla myös erilaisia kiintorastiratoja, joissa rastit voi kiertää haluamassan järjestyksessä. Talvella on Tampereen seudulla viikonloppuisin tarjolla korttelisuunnistusta lauantaisin.
Toinen vaihtoehto suunnistuksen harjoitteluun on rogaining. Mutta sitä kirjoitan jatkossa oman erillisen julkaisun.
