Vastaus otsikon kysymykseen on hieman vähemmän yllättävästi kyllä ja ei. Vastausta lienee kuitenkin syytä hieman perustella.
Periaatteessa suurin osa saatavasta informaatiosta on mahdollista hankkia kehoa tarkkailemalla sekä ns. kenttätesteillä. Maksimaalista hapenottoa voi arvioida esim. Cooperin tai 5 km juoksukisan tuloksen perusteella.
Laktaattikynnykset LT1 ja LT2 on mahdollista arvioida monella tapaa. LT1 (taso jolla laktaatti alkaa nousta perustasola ja jota pidetään yleisesti peruskestävyystason ja vauhtikestävyyden rajapyykkinä) tapaa sijaita suurinpiirtein ns. ensimmäisen ventilaatiokynnyksen tuntumassa. Eli silloin kuin nenähengitys/kokonaisten lauseiden puhuminen puuskuttamatta/karkin syöminen ei enää onnistu. Sykevyöllä tämä vastaa omalla kohdallani noin hengitystaajuutta 30.
LT2 (taso, jonka jälkeen laktaattitaso alkaa nousta jyrkästi ja metabolia muuttuu sellaiseksi, ettei sitä ole mahdollista pitää yllä kovinkaan pitkään) taas sijaitsee suurinpiirtein tasolla, jolla kohtuullisesti harjoitellut kilpakuntoilija pystyy tekemään noin 60 minuutin suorituksen. Kympin juoksukisa voi antaa suuntaa vauhdista ja sykkeistä. Pyörällä voi tehdä joko 20 FTP-testin (funktionaalisen kynnystasotesti), jossa poljetaan 20 min maksimaalisilla tehoilla ja tästä vähennetään yleensä 5 %. Todellisuudessa kuntoilijalla noin 7-8 % vähennys lienee lähempänä totuutta eli todellista 60 minuutin tehoa (testin voi tehdä myös 60 min versiona, mutta se on jo aika brutaali testi poljettavaksi). Toinen vaihtoehto on ns. critical power -testi, jossa tehdään esim. 3 min ja 12 min maksimisuoritus ja lasketaan kriittinen teho niiden perusteella. Tätä kovemmalla tasolla harjoittelu kehittää erityisesti maksimaalista hapenottoa. Intervallit on pakko pitää lyhyinä ja harjoittelu on ainakin alussa varsin kuormittavaa. Tämä on myös taso, jolla suurin aktiivista kuntoilua harrastamattomista ihmisistä joutuu työskentelemään juostessa.
Kävin pyörällä suoritettavassa suorassa maksimitestissä (jossa veren laktaatin lisäksi mitataan hengityskaasut eli happi ja hiilidioksidi) viime viikolla. Tärkein tavoitteeni oli saada vahvistus sille, millä teholla rasvojen käyttö energianlähteeenä on suurinta eli ns. fatmax. Omat arvioni (tehon ja sykkeen välinen suhde ja tunne harjoituksista palautumisesta nopeasti) pitivät aika lailla paikkansa. Samalla sain kuitenkin tietoa kestävyyssuorituskyvyn osa-alueiden tasapainosta sekä taloudellisuudesta. Etenkin LT1 oli kohdallani varsin hyvä, mikä ei sinällään ole ihme, koska tuolla alueella olen harjoitellut melko paljon. Sen sijaan LT2 olisi mahdollista hilata vielä vähän ylemmäs. Tätä varten kannattaa tehdä sekä kynnysharjoituksia (tutkimusten perusteella 4 x 8 min intervallit vaikuttaisivat tehokkaimmilta), että myös jonkin verran maksimihapenoton harjoittelua.
Tämän lisäksi maksimaalinen hapenottoni oli noin 50 ml/kg/min, mikä on ihan ok arvo, mutta voisi mieluusti olla korkeampikin. Maksimaalinen hapenotto on kuitenkin kattotaso, joka lopulta asettaa rajan sille, kuinka kovaa kisassa on mahdollista päästä. Ultrapyöräilyssä tällä ei kovin suurta merkitystä ole, mutta koska vuoden pääkisoihin on vielä runsaasti aikaa, on nyt hyvä aika keskittyä kehittämään selkeimpiä suoritusta rajoittavia tekijöitä. Kohdallani triathlonissa ne lienevät uinti sekä maksimihapenotto.
Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että nyt kun tiedän käyttäväni 220 W teholla noin puolet energiasta hiilihydraattina voin laskea (olettaen kehon hyötysuhteeksi noin 25 %) tarvitsevani hiilaria noin 100 g tunnissa tuolla teholla suorituskyvyn ylläpitämiseksi useamman tunnin suorituksessa. Seuraavaksi täytyy sitten testata miten vatsa tähän suhtautuu.
Loppuyhteenvetona voisi todeta, että vaikka aluksi hieman petyinkin maksimihapenoton arvooni, oli testi varsin hyödyllinen ja antoi hyvin suuntaan talvikauden harjoittelulle. Kevättä kohti täytyy sitten alkaa tehdä enemmän kisoihin valmistavaa harjoittelua.
