Hieman vähemmän yllättäen vastaus on, että se riippuu määritelmästä, tavoitteista, harjoitteluun käytettävissä olevasta ajasta sekä muista arjen velvotteista. Jos tarkastellaan ammattiurheilijoiden harjoitusohjelmia, niin muulle kuin lajinomaiselle harjoittelulla näyttäisi olevan paikkansa lähinnä ylimenokauden aikana kisakauden jälkeen sekä vammojen kuntoutuksessa. Ylimenokaudella triathlonisti voi ajaa maastopyörää ja hiihtäjä tehdä pyöräreissun Alpeille. Juoksija taas saattaa turvautua pyöräilyyn tai vesijuoksuun alaraajan rasitusvamman kuntoutuksessa.
Toki kestävyysurheilun ammattilaiset tekevät muutakin kuin harjoittelevat valitsemaansa urheilulajia: kuntosaliharjoittelua käytetään sekä tukemaan lajinomaista voimaa, että ehkäisemään rasitusvammoja. Pyöräilijät hakevat voima- ja hyppyharjoitteista myös positiivisia vaikutuksia luuntiheyteen (pelkkää pyörää ajamalla luut eivät saa iskutusta ja tämä voi pahimmillaan johtaa jopa osteoporoosiin). Hiihtäjät suosivat rullasuksiharjoituksien lisäksi kesällä myös juoksua ja sauvarinnettä. Mutta jos ei-lajinomaiseksi harjoitteluksi mielletään sellainen harjoittelu, joka ei suoranaisesti ole suunnitelmallista päälajin kehittämistä, niin ammattilaisilla – joilla harjoitusmäärää rajoittaa lähinnä pelkkä palautumiskyky edellisistä harjoituksista – ei tällainen oheisharjoittelu ole tehokkainta resurssien käyttöä päämäärää kohti.
Kilpakuntoilijan tai omaksi ilokseen treenaavan harrastajan tilanne on kuitenkin hieman toinen. Mitä tavoitteellisempaa harjoittelu on, sitä enemmän on toki syytä pyrkiä tekemään lajinomaista treeniä. Etenkin vauhtikestävyys- ja maksimaalisen hapenoton harjoitteluvaste on melko lajispesifistä. Näitä lajinomaisia harjoitteita ei siis kannattane korvata muulla lajilla. Poikkeuksena on ehkä juoksu, jossa nopeusharjoitteluun sopii myös joukkuepallopeleihin osallistuminen. Myös suunnistusta voi käyttää intervalliharjoittelun muotona, mutta näissä molemmissa esimerkeissä kuitenkin juostaan sinällään lajinomaisesti.
Peruskuntoharjoittelu ei ole aivan yhtä lajispesifistä ja pitkissä triathlon, pyörä- tai juoksutapahtumissa vaadittavaa kestävyyttä ja väsymyksen sietoa voi aivan hyvin harjoittaa vaikkapa vaeltamalla tai maasto- tai gravel-pyöräillen. Ultrasuorituksessa yhtenä lajinomaisena vaatimuksena on pystyä pysymään liikkeessä tuntikausia ja tätä ominaisuutta voi harjoittaa millä tahansa pitkäkestoisella liikkumisella.
Nyrkkisääntönä kuitenkin on, että mitä lähempänä kauden päätapahtumaa ollaan, sitä enemmän harjoittelun olisi hyvä muistuttaa itse kisasuoritusta. Durabiliteettia eli väsymyksen sietoa ja sen kehittämistä on tutkittu hämmästyttävän vähän, mutta pitkät harjoitukset ovat sen kehittämisessä olellisia. Jos aika on kortilla niin kolmen tunnin lenkin on osoitettu saavan aikaan lähes yhtä voimakkaan vasteen mitokondrioiden toiminnan tehostamisessa kuin viiden tunnin. Lisäksi lyhyt sprintti-intervallit esim. joka tunnin välein tehostavat durabiliteettia. Mekanismina on totuttaa tyypin IIa lihassoluja työskentelemään aerobisesti. Samaan pääsee todennäköisesti myös peräkkäisinä päivinä tehdyillä pitkillä lenkeillä. Myös voimaharjoittelu parantaa durabiliteettia keventämällä suorituksen aikana tehdyn työn suhteellista kuormittavuutta maksimikapasiteetista.
Perheellisen voi olla hankala yhdistää pitkiä lenkkejä muuhun viikonlopun viettoon. Ainakaan ympäri vuoden. Joku saattaa myös haluta remontoda asuntoa, pihaa tai mökkiä. Onko tämä aika hukkaan heitettyä harjoittelun näkökulmasta? Ei välttämättä. Tutkimukset osoittavat myös, että ammattiurheilun huipulle pääsemiseen vaaditaan noin kymmenen vuoden aikaan jatkuvaa harjoittelua, joka nostaa elimistön energiankulutukseen 2,5-kertaiseksi perusaineenvaihdunnan tasolta. Käytännössä tämä kuntoilijalle tarjoittaa suurinpiirtein tunnin raskasta tai kolmen tunnin kevyttä treeniä yhdistettynä normaaliin arkiliikkumiseen.
Myös noin kahdeksan tunnin fyysisesti kuormittava työskentely nostaa energiankulutuksen samalle tasolle. Näin ollen lisäämällä arkeen kävelyä ja muuta kevyttä puuhastelua voi pitkällä aikavälillä tukea kehitystä. Myös esimerkiksi lasten kanssa luisteluradalle kävely ja tunnin luistelu lisää päivään pari tuntia kevyttä liikkumista. Muita vaihtoehtoja ovat esim. laskettelu, uinti, suunnitus tai vaikkapa seinäkiipeily (samalla saattaa myös saada ohjattua jälkikasvulle liikunnallista elämäntapaa). Kun tähän yhdistään 1,5-2 pitkis juosten tai parin tunnin pyöräily, niin aletaan olla jo aika lähellä tuon energiankulutuksen tasoa (joka myös näyttäisi olevan yläraja, jota enempää keho ei pysty ottamaan pitkällä aikavälillä vastaan ja palautumaan). Koko päivän remontointi tekee saman. Näin ollen voisi spekuloida, että kaikki arkiaktiivisuuden lisääminen on hyväksi kuntoilijan suorituskyvynkin kannalta, kunhan se ei vaaranna muusta harjoittelusta palautumista ja sitä myötä harjoitteluvalmiutta. Harvalla kuntoilijalle raja tulee kuitenkaan palautumiskapasiteetissa (kevyestä harjoittelusta) vaan ajankäytössä vastaan. On myös hyvä muistaa, että liikunta-/aktiivisuusmäärää ei kannata kerralla kovin paljoa nosta. Keholle on hyvä antaa aikaa sopeutua muutoksiin.
