Kilometri 395: Ilta alkaa pimentyä. iIse asiassa jo toinen ilta samoilla silmillä. Lappforsin huollosta 375 km kohdalta piti olla enää helppoa ja nopeaa baanaa, mutta ainakaan Leipäpolku ei siltä tuntunut. Useamman kilometrin pätkästä pääosa meni pyörää taluttaessa. Vilkaisu kelloon: 20.50. Kortesjärven kauppa menee kiinni kymmenen minuutin päästä. Se on viimeinen tilaisuus hankkia eväitä ja kofeiinia ennen jossain kaukaisuudessa siintävää maalia. Väsymys painaa, Hereillä – ja mieluiten vieläpä toimintakykyisenä – pitäisi pysyä vielä lähes sadan kilometrin verran. Se tarkoittaa vähintään viittä tuntia. Todellisuudessa ehkä kuutta.
Ehdimme kauppaan juuri ennen sulkemisaikaa. Ostan Noccon ja jotain evästä. Sade voimistuu, ilta pimenee ja Esan renkaasta vuotaa ilmaa ja paikkausnestettä. Onneksi litku lopulta paikkaa vuodon. Toistaiseksi. Mieleen muistuvat alkuinfon sanat: Jos tuntuu siltä ettei jaksa, niin pitää vaan yrittää jaksaa.
Likaanen lakeus ei oikestaan ole kilpailu vaan entisen moukarinheittäjä Juha Rinta-ahon masinoima soraseikkailu, jota mainostetaan Suomen häijyimmäksi. Reitin vaativuus ei tule pelkästään mitasta, vaan matkan varrelle on ripoteltu erilaisia yllätyksiä, kuten rantahiekalla ajamista, pyörän kantamista kuntoportaita pitkin, kasvihuoneen läpi pyöräilyä. Reitillä on haastavaa ja vähemmän haastavaa polkua, pitkospuita ja tietenkin erilaisia sorateitä kiuaskivisepelistä shampanjasoraan sekä lanattuihin maalaisraitteihin. Mahtuupa väliin pari liejuista traktorinrenkaiden koulimaa kylvöreittiäkin. Osallistujia otetaan rajoitetusti ja tämän vuoden 150 paikkaa täyttyivät minuuteissa. Kannatti olla valppaana ilmoittautumisen kanssa. Vai kannattiko sittenkään?
Likainen lakeus starttasi perjantaina 15.5. Pietarsaaren lähistöltä leirikeskus Pörkenäsistä. Myös maali sijaitsi samassa paikassa. Alkuinfossa meille selvisi, että ilmoitetun 475 km sijasta reitti tulisi olemaan 10 kilometriä pidempi. -Mitäpä tuosta. Mitätön lisäys tällaiseen hullutukseen, tuumailin. Aikaa reitin läpäisyyn oli perjantai-illasta klo 19 sunnuntai-iltaan eli noin pari vuorokautta. Suurin osa polkijoista pyrki ajamaan reitin ilman nukkumista, mutta mitenkään pakollista se ei missään nimessä ollut. Nopeimmilla kuskeilla matka taittui noin 18 tunnissa. Minulla ja ajokaverillani ja tähän järjettömyyteen minut (varsin vähäisellä painostuksella) houkutelleella Esalla aikaa kului hieman enemmän: kokonaisaikamme oli 31 tuntia ja 50 minuuttia. Ajoaika kului 25 tuntia ja 25 minuuttia. Reilun kuuden tunnin taukoilusta huolimatta emme nukkuneet, vaikka se ehkä järkevää olisikin ollut. Olimme etukäteen sopineet ajavamme reitin yhdessä, ellei mitään ylitsepääsemätöntä estettä tule vastaan. Sellainenkin oli lähellä toteutua.
Pitkään kestävyyssuoritukseen kaverin tai muun läheisen kanssa lähtiessä kannattaa sopia jo etukäteen toimintatavat erilaisten mahdollisesti vastaan tulevien ongelmatilanteiden varalle. Vauhti tulee sovittaa molempien kunnon mukaan. Se jolla tapahtumapäivänä on parempi jalka, voi toki toimia vetojuhtana etenkin vastatuulipätkillä. Mahdollisen keskeytyksen suhteen on hyvä keskustella jo etukäteen jatkaako toinen yksin loppuun. Itselleen kannattaa myös tehdä selväksi miksi tapahtumaan on osallistumassa, jotta motivaatiota voi sitten ammentaa niinä synkkinä hetkinä, joita lähes väistämättä eteen tulee. Kannattanee myös päättää jo etukäteen missä tilanteissa keskeyttäminen on järkevin vaihtoehto.
Päätimme lisäksi ottavamme parin tunnin unet, jos kummallakaan alkaa ilmaantua minkäänlaisia harhoja tai muita vakavia väsymyksen merkkejä. Pyörän päälle ei oikein kannata nukahtaa. Loppumatkasta sovimme puhuvamme jatkuvasti jotain pysyäksemme paremmin hereillä. Sillä kuinka huonoksi jutut menisivät ei ollut väliä ja onneksi huumori taisi olla molemmilla ihan yhtä laadukasta. Turvallisuutta lisäsi myös se, että molemmilla oli reitti tallennettu pyörätietokoneisiin ja ajovalojen akkuja pystyimme lataamaan powerbankeista, joita olimme pakenneet mukaan riittävästi. Oma Garminini hyytyi loppureissusta ilmeisesti muistin loppuessa ja reilun puolentoista vuorokauden valvomisen myötä niinkin yksinkertainen asia kuin laitteen uudelleenkäynnistys oli lähes ylivoimaisen monimutkainen suoritus. Onneksi Esan Garmin selvisi haasteesta paremmin.
Tapahtuman lähtö tapahtui pehmeltä hiekkarannalta ja kärki pyyhälsi välittömästi horisonttiin. Meidän taktiikkamme oli säästää energiaa aina kun mahdollista. Lyhyen sorapätkän jälkeen kurvasimme Isohiekan rantahiekalle. Pelkkä pyörän liikkeessä pitäminenkin vaati lähes maksimitehot ja lisäksi pääsimme ylittämään rantapuron. Otimme ylityksen varman päälle, sillä luvassa olisi kylmä yö ja ajatus märistä sukista tai muista ajokamppeista ei houkutellut. Puron ylityksestä kuivin jalon selvittyä vuorossa oli lyhyt polkupätkä – ja yllätys, yllätys – lisää hiekkaa. Tielle päästyämme päättelimme säästävämme energiaa löyttäytymällä isomman ryhmän perälle. Ajatus oli hyvä, mutta takaa-ajon päätteeksi totesimme ryhmän vauhdin hieman turhan kovaksi. Seuraavat kilometrit ajoimme 50 metrin päässä ryhmästä todeten porukan vauhdin ehkä sittenkin olevan sopiva. Ei muuta kuin uusi kiihdytys ja porukka kiinni. Upeaa energian säästöä.
Pietarsaaren ja Kokkolan välissä sijaitsevan Larsmon jälkeen Esa onnistui hotkaisemaan evästä väärään kurkkuun ja joutui jäämään hetkeksi vetämään happea, jonka seurauksena menetimme jälleen peesin. Arvioimme takaa-ajon kuitenkin jälleen kannattavan ja saavutimme porukan juuri ennen reitin ensimmäistä yllätystä: soratie oli kaivettu auki hieman pidemmältä matkalta ja tien tukkivan kaivinkoneen ohi pääsi vain ojan kautta. Tässä kohtaa ryhmä hajosi muutaman ajajan porukoihin ja Kokkolaan ajoimme käytännössä kahdestaan. Hieman isomman ryhmän saavutettuamme onnistuin pudottamaan suolakeksipakettini polulle töyssyssä. Roskaaminen ei käynyt laatuun ja käännyin takaisin noukkimaan pussukan, jonka seurauksena olimme taas kahden.
Kokkolassa paikalle oli kerääntynyt yllättävänkin paljon katsojia ja kannustajia. Vilkaisu Garminiin kertoi keskinopeuden olleen alkumatkasta lähempänä kolmeakymppiä. Tämähän olisi helppo homma ja ehtisimme lauantaina iltapäivällä jäätelölle Uusikaarlepyyhyn, josta olisi enää 10 km maaliin. Toisaalta reittikuvauksen perusteella kestopäällystettä olisi koko reitillä vain noin 60 km ja olimme käytännössä ajaneet sen kaiken. Edessä olisi nelisensataa kilometriä soraa.
Ensimmäinen (ja samalla toiseksi viimeinen) huoltopiste oli Kälviällä, jossa paikalliset neitokaiset ihastelivat keski-ikäisten takapuoltemme atleettisuutta kovaan ääneen. Huoltopisteellä nuoret partiolaiset huolehtivat siitä, että osallistujat saivat täytettyä juomapullonsa ja mahansa erilaisilla varsin maistuvilla huoltopisteen antimilla. Huollossa lisäsin myös hieman vaatetta, sillä ilta oli pimenessä ja yöstä saattaisi tulla kylmä. Taivas oli lähes täysin selkeä. Olin etukäteen pelännyt eniten varpaiden jäätymistä yön pimeinä tunteina ja liimasin sukkien pohjiin vielä kemialliset lämmittimetkin. Matka jatkui kohti Lohtajaa, jota ennen koettiin reitin ensimmäinen erikoisuus: kasvihuone.
Kasvihuoneseikkailun jälkeen meidät tavoitti kolmen pyöräilijän porukka ja sillä ryhmällä ajoimmekin lopulta lähes Kannukseen asti. Mielellämme olisimme ajaneet pidempäänkin, mutta toisin kävi.
Yö ei onneksi ollutkaan niin viileä kuin olin pelännyt. Pimeyttäkään ei kovin montaa tuntia riittänyt. Raskain osuus koitti oikeastaan vasta aamun jo valjettua noin kello kuuden aikoihin. Kalajokea lähestyessä reitti kulki melko pitkään ajoittain hieman teknisellä polulla ja heikkouteni – eli maastopyöräilytaitojen puute – sai aikaan sen, että olin jatkuvasti pudota ryhmästä. Jouduin helpommilla osuuksilla käyttää hieman turhan paljon energiaa ryhmän kiinniajamiseen. Kiukkuhan siitä meinasi seurata. Esa jäi kuitenkin herrasmiesmäisesti odottelemaan minua ja samalla koko ryhmä hidasti hieman vauhtia.
Kalajoen hiekkasärkille saapuminen nosti osaltaan myös mielialaa, kuten teki myös ajatus lähestyvästä aamupalasta. Särkillä reitti kulki onneksi hiekan päälle rakennettuja puisia baanoja pitkin ja aamuvarhaisella muita liikkuja ei näkynyt.
Kalajoen Helmisimpukka oli ystävällisesti varautunut tarjoamaan aamupalaa jo normaalia varhaisemmin, vaikka me taisimmekin ehtiä paikalle vasta normaaliin aamiaisaikaan. Aterioinnin ja puhelimen akun lataamisen jälkeen oli aika huuhdella suurimmat kurat pyörästä huoltoaseman kastelukannulla ja ottaa keula kohti Kannusta. Muutaman kilometrin jälkeen Esa totesi reppunsa unohtuneen huoltsikalle ja muu ryhmä rullaili hiljakseltaan, kun Esa kävi noutamassa puuttuvan varusteen.
Pitkässä suorituksessa lähes tärkein yksittäinen osa-alue energiavarastojen täydennys. Kehon voi toki opettaa polttamaan peruskestävyysalueella pääosin rasvaa ja sitä riittää hoikimmallakin fillaristilla vaikka kuinka pitkään suoritukseen. Silti hiilihydraatin nauttiminen kannattaa ja oma vahvuuteni onkin ehdottomasti syöminen, jota olen harjoitellut vuosien ajan. Väittäisin aikuisikäni aikana syöneeni vähintäänkin pienen ponin painon verran ylimääräistä energiaa, vaikka olenkin sen aina lisääntyneellä harjoittelulla ja ruokalautasen sisältöä järkeistämällä onnistunutkin pois pudottamaan.
Ehdin tehdä ennen Likaasta lakeutta vain pari pidempää 8-10 tunnin harjoituslenkkiä, mutta tärkein tavoite eli energian oton strategia tuli testattua. Totesin ettei pelkkä karkki pidemmän päälle ole paras vaihtoehto, sillä pelkästään sitä syömällä vatsa kipeytyy jossain kohtaa. Toimiva strategia oli nauttia jotain suolaista kuten tuc-keksejä, karjalanpiirakoita, sämpylää tai Pågenin pullaa aina tunnin välein. Lisäksi otin keskimäärin yhden energiageelin joka tunti. Karkkia napostelin koko matkan aikana muistaakseni vain yhden pienehkön pussillisen. Reitti oli suunniteltu niin, että kauppoja oli kohtuullisen matkan välein. Niistä ostin aina sämpylän, limsan ja kertaalleen jäätelön ja lisäksi jo ennelta mainitun Noccon. Pullonpalautuspisteiden yhdessä olevasta hanasta sai täytettyä juomapullot.
Soraseikkailu jatkui loputtomilta tuntuvien tuulivoimalaiden lomassa mukavia pieniä hiekkateitä pitkin. Ryhmämme dynamiikka toimi ihan kivasti, vaikka kaikilla ei ryhmäajosta ilmeisesti ollutkaan juurikaan aiempaa kokemusta. Reilu 10 km ennen Kannusta teimme pienen suunnistusvirheen ja olimme ohittaa pienen polkupätkän helpompaa hiekkatietä pitkin. Koska emme olleet lähteneet tapahtumaan oikoteitä hyödyntämään, käännyimme ympäri ja suuntasimme polulle. Reitiltä oli kaadettu pientä mäntyä ja oksat oli jätetty maahan. Reissun pahin vastoinkäyminen tapahtui äkkiarvaamatta: Pienen männyn latva tarkertui neulasista Esan pyörän ketjuun ja oksassa kiinni ollut hieman paksumpi keppi kiilautui vaihtajaan sillä seurauksella, että vaihtaja vääntyi kunnon mutkalle. Myös hiilikuitupyörän runko otti pientä osumaa vaihtajan korvakkeen seutuun. Useamman minuutin kiroilun jälkeen oli aika arvioida vahingot ja miettiä jatkosuunnitelmaa.
Olimme pakanneet mukaan korjaustyökaluja ja joitain varaosia odotettavissa olevien teknisten haasteiden varalle. Takavaihtajaa ei kenelläkään tietenkään ollut kuitenkaan mukana. Pyörästä sai kyllä ajokuntoisen yksivaihteisen poistamalla rikkoutuneen vaihtajan ja lyhentämällä ketjua, mutta noin 300 km soraa ilman vaihteita ei tuntunut oikein realiselta. Kanssa-ajajien neuvokkuuden ansiosta saimme selville, että Pietarsaareen hiljattain avatussa pyöräliike VMSportissa oli hyllyssä sopiva Shimanon takavaihtaja. Huoltajaksemme ja väsyneille ajajille paluumatkalla autokuskiksi lupautunut vaimoni voisi käydä sen noutamassa ja kuskaamassa varaosan Kannukseen. Aikaa tähän toki menisi ja lisäksi rungon vaurio oli vielä kysymysmerkki, mutta oli kuitenkin olemassa mahdollisuus, että Esankin matka voisi jatkua.
Matka Kannukseen sisälsi melko huonokuntoisen pitkospuuosuuden ja emme kaivanneet lisää vastoinkäymisiä, vaan talutimme pyörät suosiolla tämän sektorin läpi. Aloin laskeskella päässäni myös hieman aikataulua. Takarajaan sunnuntai-iltaan olisi toki hyvin aikaa, mutta maanantaina häämöttävä työpäivä ei lisännyt houkutusta käyttää aikaa vielä nukkumiseenkin. Ajattelin ottavani Kannuksessa pienet torkut varaosaa odotellessa, mutta lopulta olimme paikalla vasta lähes samaan aikaan, kun vaihtajaa ja uutta vaihdevaijeria toimittamaan lähteneet vaimoni ja vanhempani. Kello näytti jo puolta päivää ja olin ollut valveilla edellisestä aamusta saakka.
Onneksi Esa on työskennellyt pyörämekaanikkona ja takavaihtajan asennus sujui varsin hyvällä rutiinilla. Muu ryhmämme lähti jatkamaan matkaa, koska koko korjausprojektin onnistuminen oli vielä hieman epävarmaa. Yritin tankata niin paljon energiaa kuin mahdollista ja avustaa Esaa parhaan taitoni mukaan. Liikkeelle pääsimme muistini mukaan noin kolmelta. Seuraava huolto olisi Lappforsissa noin 375 km kohdalla.
Vastoinkäyminen taisi nostaa kummallakin meistä hieman adrenaliinitasoja ja matka lähti taittumaan melko joutuisasti. Olin varsin tyytyväinen siitä, ettei minun tarvinnut jatkaa matkaa yksin ja ettei Esa joutunut keskeyttämän tässä kohtaa käytettyään paljon aikaa ja energiaa tapahtumaan valmistautumiseen. Mielessä käväisi myös se, että osaisinko edes nauttia läpipääsystä, kun tietäisin kuinka kaveria harmittaisi keskeyttäminen. Nämä ajatukset osoittautuivat onneksi turhiksi, mutta mielessä käväisi kieltämättä myös ajatus omastakin keskeyttämiestä. Pääsisin suihkuun, saunaan ja nukkumaan ja voisimme sitten ensi vuonna yrittää uudestaan. Toisaalta ajatus vastaavaan projektiin ryhtymisestä ensi keväänä ei kauheasti väsynyttä mieltäni hivellyt.
Päivän taittuessa kohti iltaa alkoi ajatus juosta aina vaan tahmeammin. Reitillä oli jonkin verran raskasta ja täryttävää lanattua soratietä ja Pohjanmaan mittapuulla kohtuullista mäkeä. Vastatuulikin puhalsi ajoittain. Jossain kohtaa Teerijärven ja Lappforsin välillä päädyimme jälleen ajamaan hieman isommassa ryhmässä. Tästä eteenpäin muistikuvani alkavat olla aavistuksen hataria. Ennen toista huoltoa reitillä oli melko pitkä polkupätkä ja pari vaudikasta laskua ja Lappforsissa meitä odottivat reitin jyrkimmät mäet, joita tietenkin ajettiin ylös-alas ennen huoltopistettä. Muistan joskus lapsena käyneeni tuolla katsomassa miten Jelena Välbe hiihti nuo mäet uskomattoman vauhdikkaasti.
Vaimoni oli lähtenyt pyörälenkille katsomaan meidän kuntoamme vielä tähän toiseenkin huoltoon. Läheisen ja tärkeän ihmisen näkeminen piristi jälleen mielialaa. Vaihdoin kuivat sukat jalkaan ja yritin jälleen tankata niin paljon energiaa ja nestettä kuin vaan sain alas menemään. Olin aavistuksen huolestunut Esan kunnossa huoltoon saapuessamme, mutta lähes pakottamalla otettu geeli näytti piristävän kaveria sen verran, että uskoin meidän suoriutuvat loppumatkasta. Huoltopisteellä kuulemani toteamus siitä, että matkasta on vielä yksi neljäsosa jäljellä sitä vastoin herätti lähinnä kauhua.
Lappforsin jälkeen sade yltyi ja kaivoin päälleni sadetakin. Ennen Kortesjärveä ajettu – tai oikeastaan pääosin talutettu – polkupätkä oli onneksi reitin viimeinen todella hidas osuus. Reittimestarin huumoria heijastellen Alahärmän erikoiskoe oli ilmeisesti vain nurmikentän läpiajo tai sitten missasimme siinä jotain olennaista.
Alahärmään saavuttaessa olin näemmä jo unohtanut miten päin kännykkää pidetään videoita kuvattaessa, eikä Esakaan ihan kaikkein skarpeimmalta vaikuttanut. Pimeys laskeutui lakeuksille ja matkanteko hidastui. Reaktiokyky ei ollut enää normaalilla tasolla ja halusimme välttää haaverit. Jossain Jepuan tienoilla pidimme pienen tauon ja olin kaivamassa runkolaukusta jotain, kun otsalampun valo ja kumartelu aiheuttivat oudon tuntemuksen: en hetkeen oikein tiennyt miten päin olen. Pystyasentoon nouseminen ja ympäristön rauhallinen tarkastelu poistivat kuitenkin hämmennyksen ja jatkoimme matkaa. Selvää oli kuitenkin, etten enää kovin montaa tuntia pystyisi valvomaan. Tienpätkät alkoivat tuntua loputtomilta ajantajun härmärtyessä. Toisaalta huomasin etten tuntenut minkäänlaista kipua tai edes epämukavuutta. Ainoa tunne oli vain voimakas tarve päästä nukkumaan. Juttelimme jatkuvasti kaikeinlaista. Uusikaarlepyytä edeltänyt sorastettu kevyen liikenteen väylä tuntui jatkuvan loputtomasti. Arvioimme, että olemme pyöräilleet sitä mahdollisesti jo tunteja. Uusikaarlepyyhyn pääsimme ilmeisesti joskus yhden jälkeen yöllä. Jäätelökioski oli ehtinyt mennä kiinni. Mielessä käväisi ajatus, että jos reitti olisi ollut kymmenen kilometriä lyhempi, niin olisimme jo maalissa.
Viimeinen etappi oli onneksi alamäkivoittoista ja pääosin päällystettyä tietä. Edessä siinsi pyörän takavalo ja hieman ennen maalia saavuttamamme polkija kertoi ajaneensa koko matkan pääosin yksin. Koin olevani onnekas, sillä olin saanut ajaa koko matkan hyvän kaverini kanssa.
Jostain ihmeellisestä syystä väsymys kaikkosi viimeisen kilometrin aikana ja myös Esa intoutui vielä kunnon loppukirikamppiluun, joka huipentui hiekkaisen mäen päälle. Reitin hahmottaminen tuotti hieman haasteita ja kahden väsyneen polkijan kirikamppailu oli varmasti huvittavaa seurattavaa.
Maaliviivalla Juha otti meidät vastaan osoittaen ihailtavaa omistautumista tapahtuman isäntänä. Saimme kylmät radlerit palautusjuomiksi ja spekuloimme hetken matkan tapahtumia, jonka jälkeen vuorossa oli lämmin ateria. Täytyy kyllä kehua tapahtuman järjestäjiä, jotka yömyöhällä meitä kestitsivät. Ehdimme vielä kävistä saunassa huuhtomassa pahimmat liat pois ennen kuin vaimoni tuli noutamaan meidät majoitukseen
Jälkikäteen ajatellen Likaanen lakeus on yksi raskaimpia, mutta myös hienoimpia urheilusuorituksiani. Tapahtuman yhteishenki oli todella hieno, järjestäjät ansaitsevat mielettömän isot kiitokset ja emme olisi ikinä päässeet perille ilman huoltojoukkojemme eli vaimoni ja vanhempieni apua ja kannustusta. Suosittelisinko näin pitkää suoritusta kenellekään? En välttämättä, ainakaan nukkumatta. Jos joskus vielä saisin päähäni lähteä johonkin vastaavaan, niin yrittäisin suoriutua yhden yön valvomisella tai ottaisin noin kolmen tunnin unet jossain kohtaa. Toisaalta ilman teknisiä haasteita olisimme olleet perillä noin puolita öin.
