Elokuussa pääsin osallistumaan ensimmäistä kertaa maastotriathloniin. Finntriathlon järjesti tapahtuman Lappeenrannan ja Imatran rajaseudulla Holiday Club Saimaalla. Ilmastonmuutoksen myötä triathlonin kisakautta olisi usein mahdollista venyttää pidemmälle syksyyn, mutta tänä vuonna säät eivät elokuun lopussa varsinaisesti suosineet: mittari näytti hieman reilua kymmentä plusastetta ja vettä vihmoi. Säälle kisajärjestäjä ei kuitenkaan mitään voinut ja toisaalta keli oli kaikille sama.
Koska kyse oli uudesta tapahtuma, pientä alkukankeutta oli havaittavissa jo perjantaina Holiday Clubiin sisäänkirjautuessa. Ei liene yllättävää, että melko moni pääsi saapumaan paikalle työpäivän ja ajomatkan jälkeen ja sisäänkirjautumista joutui jonottaa noin tunnin. Aulan vuoronumeroautomaatista päätellen tilanne ei ollut aivan ainutkertainen.
Kisa-aamu valkeni siis sateisena, tuulisena ja koleana. Lisäksi Saimaan vesi oli ilmeisesti 70 senttiä normaalia matalammalla. Veden lämpötila oli jossain 16 asteen tietämissä eli sen puolesta keli ei ollut pahin mahdollinen. Haastavista olosuhteista johtuen kuntosarjan ja yli 50-v ikäsarjojen pyöräosuuksista poistettiin toinen kierros, mutta me nelikymppiset pääsimme polkemaan koko rahan edestä. Osuuksien pituudet olivat noin 1 km uintia, 27 km pyöräilyä ja 10 km juoksua.
Uinnin alkuveryttelyssä ensimmäinen huomio oli, että jalat (ja välillä myös kädet) riittävät pohjaan ainakin ensimmäiselle poijulle saakka. Tämä ei välttämättä ollut huono asia, sillä se mahdollisti hengityksen tasaamisen jos hyperventilaatio yllättäisi uinnin alussa. Kauempana rannasta aallokkoa oli jonkin verran, mutta kaiken kaikkiaan uinti meni omaan tasooni nähden kohtuullisesti hieman yli 2 min/100 m vauhtia. Uintireitti oli aavistuksen alle kilometrin, mikä ei minua haitannut.
Pyöräksi olin valinnut gravelin. Ensimmäinen virhe olivat maantieklossit: halusin saada watit näkyviin turhan kovan alun välttämiseksi ja SPD-klosseilla varustetut polkimet olivat toisaalla. Pyöräreitti oli osittain sateestakin johtuen sen verran tekninen, että kenkää oli täysin mahdoton saa irti polkimesta jyrkemmissä ylämäissä. Ensimmäinen kierros meni lähinnä kaatumista pelätessä. Reitti vertautui teknisyytensä puolesta lähinnä cyclocrossiin (jota tosin olen vain kerran kokeillut) ja välillä pyörää oli pakko kantaa kymmensenttisten juurakoiden yli. Ajoittain kohtuullisen pitävä hiekkapohja vaihtui yllättäen liukkaaksi mudaksi ja pariin kertaa pyörä lähti pelottavaan sivuluisuun, mutta onnistuin kuitenkin välttämään kaatumiset ja kolarit. Toinen kierros menikin jo mukavammin reitin ollessa tutumpi ja päädyin ajamaan parin kanssakilpailjan kanssa ryhmässä. Loppupuolella reittiä edellä ajanut kuski liukastui ylämäessä juureen ja teki melkoisen kuperkeikan suuremmilta vahingoilta onneksi kuitenkin välttyen. Ensi vuonna pyöräreittiä on ilmeisesti tarkoitus helpottaa. Nykyiselle reitille suosittelisin maastopyörää kaikille muille kuin kokeneille maasto-/cyclocross-kuskeille. Pyörään minulla meni puolitoista tuntia, joka kertonee reitin vaikeustasosta. Keskitehot olivat melko maltilliset 195 W, mutta jyrkimmissä ylämäissä voimaa tarvittiin noin hevosvoiman (=735 W) verran, jotta pyörä ylipäätään liikkui eteenpäin.
Juoksuun lähtiessä sade yltyi. Yritin pitää kohtuullisen reipasta vauhtia, sillä T2:n väliaikapalveluni ilmoitti minun olevan ikäsarjassani joko kolmas tai neljäs. Juoksu suoritettiin kahtena kierroksena ja kierroksen alussa edettiin polkua ja tällä pätkällä oli myös jonkin verran korkeuseroa. Kierroksen loppu sen sijaan oli varsin tasaista soratietä ja ajoittain myös kestopäällystettä. Pyörä oli hapottanut jalkojen lihaksistoa sen verran, että keskivauhti jäi melko maltilliseksi 5:17 min/km. Viimeisen parin kilometrin aikana minulle liiankin tutut lihaskrampit alkoivat myös muistutella riittävän valmistautumisen tärkeydestä.
Maaliviivan ylitin ajassa 02:45:01 ollen ikäsarjani neljäs. Podiumista jäin 7 minuuttia eli jossiteltavaa ei jäänyt. Maalissa molemmat reisilihakset kramppasivat sillä seurauksella, että seisominen muuttui mahdottomaksi. Ensiapuhenkilökunta tarjosi minulle mahdollisuutta nousta paareille, mutta koska minulla ei mitään oikeaa hätää ollut, pyrin poistumaan maalialueelta mahdollisimman nopeasti olematta aiheuttamatta enempää huomiota heikolla lihaskestävyydelläni.
Kokonaisuutena kisasta jäi ihan positiivinen fiilis. Säälle ei mitään mahda, mutta pyöräreitin haastavuus tuli jossain määrin yllätyksenä ilmeisesti myös järjestäjille. Palautteeseen on kuitenkin vastattu ja suosittelen tapahtumaa kaikille hieman erilaisesta triathlonkokemuksesta kiinnostuneille. Toivottavasti jatkossa maastoissa päästään kisailemaan myös hieman pidemmissä tapahtumissa ihan kotimaassakin.
