Olen tainnut osallistua varsinaiseen maratoniin tasan kolme kertaa: ensimmäinen meni lähinnä testatessa miltä tuntuu juosta 42 km ja 195 m. Seuraavan juoksin koronasyksynä Porissa aikaan 3 h 27 min. Vauhdinjako oli aika optimaalinen, ensimmäiset 5 km menin suurinpiirtein ensimmäisellä vauhti-/laktaatti-/ventilaatiokynnyksellä, sitten 25 km tasaista vk-vauhtia ja lopun niin kovaa kuin jaloista lähti. Parilla viimeisellä kilometrillä aloin kärsiä jo pohkeiden kramppailusta, mutta kisasta jäi joka tapauksessa hyvä fiilis.
Viime vuonna otin tavoitteekseni parantaa maraton-ennätystäni. Kisaksi valikoitui Riga Marathon, jonne lähdimme pienellä porukalla. Tarkoitus oli yhdistää kaupunkilomailu ja maraton-tapahtuma. Idea oli hyvä, mutta toteutus ei mennyt ihan nappiin. Ensimmäinen vastoinkäyminen oli sää: toukokuun puolivälissä kelit voivat olla mitä vaan ja tällä kertaa luvassa oli alle kymmenen astetta lämpöä ja vesisadetta. Toki se lienee parempi kuin helle, mutta haaveet lempeästä kevätsäästä sai tällä kertaa haudata.
Kevät on siinäkin mielessä haastava ajankohta maratonille, että riittävää juoksuharjoittelua ei välttämättä ole tullut tehtyä samalla tavalla kuin syksyn tapahtumissa. Arvelin kuntopohjani olevan silti riittävä. Jälkikäteen ajatellen muutama 20-25 km pitkis ei valmistanut minua riittävästi tavoitevauhtiin vaadittavaan lihaskestävyyteen. Takana ei ollut yhtään esim. 10 km kisaa, jotka toimivat hyvänä lihaskestävyyden rakentajina. Olin pitänyt maratonvauhtisia tai hieman reippaampia lenkkejä kyllä ohjelmassa, mutta pisimmät vedot olivat 4 x 10 min. Lisäksi olin tehnyt yhden 30 min kisavauhtisen juoksun pidemmän pyörälenkin päälle.
Testilenkeillä arvelin noin 4:40 min/km vauhdin kuitenkin realistiseksi tavoitteeksi. Tämä olisi antanut loppuajaksi noin 3 h 17 min. Puolivälissä minun olisi pitänyt olla 1:38:30 ajassa, vitosen kohdalla kellon näyttäessä 23:20 ja kympin kohdalla 46:40. Päätin lähteä matkaan kuitenkin hieman konservatiivisemmin noin 4:45 min/km vauhtia. Alla olevasta taulukosta näkyy lopullinen suoritukseni ja miten toteutuksessa onnistuin (tai siis epäonnistuin).
Ensimmäiset 5 km menivät sinällään tavoiteaikaan, mutta tämä johtui osittain alun ruuhkasta. Olin tapani mukaan viime tipassa lähtöalueella ja tavoiteaikani lähtökarsina oli jo täynnä. Sain tungettua itseni kohtuullisen lähelle tavoitevauhdin mukaista lähtöaluetta, mutta silti jouduin kuluttamaan jonkin verran energiaa hitaampien juoksijoiden ohitteluun, mikä osaltaan varmasti vaikutti lopun hyytymiseen. Juoksu ei myöskään tuntunut erityisen rennolta. Jouduin ponnistelemaan tavoitevauhdin ylläpitämiseksi enemmän kuin olin etukäteen ajatellut. Olin ottanut tavoitteeksi pitää sykkeen alussa alle 150, mutta pienessäkin ylämäessä syke tahtoi karata tämän yläpuolelle. Kisajännitystä se vaan on, ajattelin.
Ensimmäisen vitosen jälkeen meno helpottui ja seuraavat 15 kilometriä menivät ihan mukavasti. Reitti kulki ensin Daugavan, joka myös Väinäjokena tunnetaan, lentokentän puoleisella alueella, joka oli melko autenttisen näköistä vanha Itä-Europpaa. Maisemat muuttuivat selvästi viihtyisemmiksi vanhan kaupungin liepeillä ja Vapauden muistomerkille saavuttaessa kannustajia riitti. Olipa käynnissä jonkinlainen kansantanssiesityskin. Hymyilytti ja mietin, että tämä ennätysjuoksu on loppua vaille valmis.
Ensimmäiset merkit katastrofista ilmaantuivat puolimatkassa. Reisilihakset alkoivat tuntua jotenkin tönköiltä ja energian otto alkoi vaikeutua. Syytin asiasta järjestäjien tarjoamia väärän makuisia geelejä. Energiaa tarjonneita huoltopisteitä oli muuten reitillä varsin harvassa. Onneksi olin tämän selvittänyt etukäteen ja varautunut omilla geeleillä. Reitin toisessa ääripäässä eläintarhan liepeillä iski vessahätä ja puskassakäynnin jälkeen jalat eivät tahtoneet enää oikein totella. Syke alkoi nousta tasolle 160. Yritin pakottaa itseni ylläpitämään tavoitevauhtia, sillä tahdonvoimasta maratonennätys on kiinni, päättelin.
Tasan 30 km kohdalla se sitten tapahtui. Legendaarinen kolmenkympin seinä. Syke nousi 2,5 km matkalla kymmenen pykällä ja huiteli lähes anaerobisen kynnyksen tuntumassa. 33 km kohdalla alkoivat krampit. Juoksu muuttui hetkessä lähes mahdottomaksi. Energian puutteestä tämä johtuu, järkeilin. Päätin kävellä vähän ja ottaa mukaani varaamaan ylimääräisen geelin. Paitsi että juoksu ei tahtonut edelleenkään oikein onnistua. Maaliin oli 9 km. Se tuntui lähes ylivoimaiselta matkalta. Jos olisin ollut kilvoittelemassa kotimaassa, olisin varmaankin keskeyttänyt. Mutta eihän se nyt käynyt päinsä, kun Riikaan asti oli lähdetty.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi taistella maaliin. Koska kävely ei tuntunut sen sidettävämmältä kuin juoksu, päätin edetä juosten niin kovaa kuin vain mahdollista. Haaveet ennätyksestä karkasivat yhä kauemmas jalkojen kramppien ja voimattomuuden pakottaessa minut vaihtamaan kävelyyn yhä useammin. Jälkikäteen tarkasteltuna on hämmästyttävää, että pystyin kuitenkin etenemään 5:15 vauhtia. Loppusuoran päätin juosta ja taisin käyttää siihen viimeisenkin jäljellä olevan tahdonvoiman.
Maalissa kello pysähtyi aikaan 3:22:44, mikä alitti aiemman ennätykseni noin viidellä minuutilla. Olo oli kuitenkin niin voipunut etten osananut siitä juurikaan nauttia. Fiilis oli ristiriitainen: ennätys tuli, mutta kaiken kaikkiaan kisa tuntui epäonnistuneen. Olinko lähtenyt liian kovaa vai olinko yliarvioinut tavoitevauhtini?
Jälkikäteen ajatellen kyseessä oli varmaan kyse vähän molemmista. Yksi opetus oli myös, että maratonia varten pitää harjoitella riittävästi. Jalkojen lihaskestävyyttä pitää rakentaa asettamalla itsensä hieman ahtaalle myös treeneissä. Saapa nähdä milloin saan seuraavan kerran motivoitua itseni juoksemaan tämän kuninkuusmatkan.
