Gravelin Euroopanmestaruuskisat järjestetään vuonna 2027 Lahdessa. Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI kelpuuttaa mukaan karsintakilpailuissa parhaaseen 25 %:iin sijoittuneet kuskit.
Kisakalenteri näytti syksyn osalta melko tyhjältä, joten päätin kokeilla onneani. Triathlonkisoissa sijoitun yleensä suurinpiirtein tuohon top 20-30 % joukkoon, juoksukisoissa hieman korkeammallekin. Toki kisan taso vaikuttaa selvästi ja esimerkiksi IM70.3 maailmanmestaruuskisoissa olin odotetusti häntäpäässä.
Etukäteen tiesin suurimmiksi haasteikseni gravelia ajatellen vähääkään pidemmät ja jyrkemmät ylämäet (olen todennäköisesti noin 10 kg painavampi kuin monet muut kuskit), tekniset osuudet (joita ei Nastolassa ajetulla reitillä paljoa ollut) sekä jossain määrin myös ryhmäajon (en ollut ajannut ryhmässä käytännössä lainkaan tänä kesänä).
Vahvuukseni päättelin kohtuullisen hyvän tehontuoton (auttaa pysymään ryhmässä tasaisella), sekä hyvän kestävyyskunnon (tänä vuonna olen ajanut pyörää ehkä enemmän kuin koskaan ennen tätä, lisäksi olen polkenut useampia todella pitkiä; 8-9 tunnin lenkkejä).
Rengasvalinta tuotti jonkin verran päänvaivaa, mutta lopulta päädyin Schwalben G-One R:n etukiekon ja RS:n takakiekon osalta. Molemmat 50 mm levyisenä. Sääennuste vaihteli ennen tapahtumaa melkoisesti ja lopulta kisapäivänä tiet olivat pääosin kuivia, joten eturenkaaksi olisi varmasti riittänyt myös aavistuksen nopeampi RS.
Pari päivää ennen tapahtumaa lähtölistaa tarkastellessani totesin, että osallistujamäärä M40-44 sarjassa oli kohtuullisen maltillinen ja varsin kovatasoinen. Haaveet EM-kisapaikasta saisi todennäköisesti unohtaa.
Seuraava haaste ilmeni reittiprofiilia tarkemmin vilkaistuani. Pari kilometriä lähdöstä olisi yksi reitin pisimmistä nousuista. Vaikka nousumetrejä siinä kertyi vain noin 50, tiesin siinä olevan ensimmäinen kohtalonpaikka. Jos jäisin jo siinä vaiheessa kärkiporukasta, en mitä todennäköisemmin saisi sitä enää kiinni.
Kisa-aamu valkeni aurinkoisena ja myös suhteellisen lämpimänä. Olin ajatellut lähteä kisaamaan irtohihoissa, mutta lähtökarsinassa päätinkin riisua ne. Lyhythihaisella ajopaidalla tarkenikin kohtuullisesti. Elite-sarjan huippukuskien lähdön seuraaminen läheltä viritti kisatunnelmaan ja asettauduin kohtuullisen eteen lähtökarsinassa. Taktiikkana olisi grand tourien kirimiesten tapaan yrittää päästä mäen alkuun melko kärjessä. Tämä siksi, että muutaman metrin häviäminen ei todennäköisesti pudottaisi minua porukasta. Valuisin ainoastaan sen läpi.
Ensimmäisen ylämäen ajaminen maksimilla on jonkinasteinen riski pidemmässä tapahtumassa. Se riski oli nyt kuitenkin otettava. Pyörän Garminin näyttöön olin asettanut kartan ja nopeuden lisäksi näkymään ajonaikaisen normalised powerin eli tuttavallisemmin NP:n. Tavoitteena oli polkea reitti noin 260 W tehoilla.
Nousu osoittautui juuri niin haastavaksi, kuin olin uumoillutkin. Ensimmäiset 5 km mentiinkin peräti 348 W NP:llä. Alamäessä ja sen jälkeisellä tasaisella oli tarkoitus palautua, mutta putosin mäessä ja etenkin sen päällä olevalla tasaisella pääjoukon hännille ja ryhmäajo oli varsin rauhatonta. Liikenteenjakajan yli hyppääminen reilusti yli 40 km/h vauhdissa ryhmän keskellä, sekä soratien röykytyksessä putoilevien juomapullon väisteleminen eivät tehneet palauttelusta helppoa. Mutkien jälkeen haitariefekti pakotti koviin ja kuluttaviin kiihdytyksiin.
Seuraava vitonen mentiin hieman maltillisemmalla, suurinpiirten tavoitettani vastaavalla teholla. Seuraava kymppi hurjasteltiin kuitenkin taas yli 35 km/h keskarilla. Jaloista oli taas löydyttävä yli 300 W NP joukossa pysymiseen. Kahdenkymmenen kilometrin jälkeen totesin etten millään selviä maaliin, jos jatkan tällaista ajoa yhtään pidempään.
Motivoitumisessa jäljellä olevien 155 km ajamiseen yksin oli pieniä hetkellisiä ongelmia, mutta päätin tehdä oman parhaan suoritukseni. Välillä takaa tuli ohitse vanhempien ikäsarjojen kärkiporukoita ja sen myötä muodostui neljän ajajan porukka kärkiryhmistä pudonneista ja takaa tulleista kuskeista. Matka eteni vuorovedoin jonkin aikaa, mutta ylämäissä kävi selväksi, että ryhmässä oli mukana kaksi selvästi vahvempaa ja kaksi heikompaa kuskia. Valitettavasti minä kuuluin tuohon heikompaan joukkoon. Lisäksi minua ennen vetovuorossa ollut britti veti sen verran tulisesti, että oman vetovuoroni koitettua en pystynyt jatkamaan läheskään samaa vauhtia. Noin 70 km kohdalla ryhmämme hajosi ja poljin vielä hetken toisen hitaamman ajajan – hänkin britti – kanssa. Pian totesin kaverini kuitenkin pudonneen vetovuorollani suoraan vetoon loivahkossa ylämäesä.
95 km kohdalla oli reitin teknisin tienpätkä. Trailmap ilmoitti tämän ”mahdottomaksi ajaa”. Kohtuullisen kuoppainen traktorinura kieltämättä oli ja ylämäki sen verran jyrkkä, että jaloista oli jälleen otettava kaikki teho irti. Hieman tämän pätkän jälkeen huomasin takarenkaan olevan niin tyhjä, että se tuntui mutkissa luistavan alta. Pysähdyn ja kaivoin sähköpumpun esiin. Tässä kohtaa naisten Elite-ryhmä ohitti minut. Mukana kisassa oli myös Valtteri Bottaksen Tiffany-puoliso, joka sijoittui lopulta toiseksi kisassa. Renkaan pumpattuani ja ilmaan pitäväksi todettuani, huomasin aiemman ajoparini kurvaavan samalle suoralle. Harkitsin hetken hänen odottamistaan, mutta päädyin kuitenkin jatkamaan omaa tekemistäni. Emme kohdanneet enää kisan aikana.
Seuraavat noin 40 km reitti oli varsin kumpuilevaa pienemmistä sora- ja hiekkateistä koostuvaa mitä parhainta gravel-baanaa. Valitettavasti alun hurjastelu alkoi muistuttaa itsestään: Jokainen ylämäki aiheutti ikävän krampin jompaan kumpaan jalkaan. Pääsin kuitenkin kaikki mäet ajamalla ylös ja tasaisella matalammalla teholla polkiessa krampit laukesivat.
Reitin loppuosa oli onneksi tasaisempaa ja pääsin lyöttäytymään minut kiinniajaneen naisten jonkin ikäsarjan kärkiryhmän perään erään toisen mieskuskin kanssa. Pidimme sen verran eroa naisiin, että en usko meidän haitanneen heidän keskinäistä kilpailuaan.
Viimeiset kilometrit ajettiin kuntorataa sekä pienempiä traktoriuria. Naisporukka kiihdytti ratkomaan keskinäiset sijoituksensa ja minä bongasin horisontista todennäköisesti omassa sarjassani polkevan pyöräilijän. Voimat riittivät hänen kiinniajamiseensa ja lopun teknisessä ylämäessä päätin pistää kaiken peliin ja runnoin itselleni riittävän eron. Onnistuminen se on pienikin onnistuminen. Viimeisessä alamäessä eturengas lähti hetkellisesti sivuluisuun ja pelkäsin kaatuvani ihan kalkkiviivoilla, mutta onneksi niin ei sentään käynyt.
Maaliin saavuin ajassa 6 h 10 min ja 26 sek. Keskariksi muodostui noin 28,3 km/h ja NP oli lopulta tavoitteen mukaiset 261 W. Sijoitukseni oli 17/22. EM-kisapaikka ei ollut lopulta siis edes lähellä.
Mitä kisasta sitten jäi käteen? Taso oli kova ja ilmeisesti muutoinkin noussut viime aikoina. Suorituskykyni ei riitänyt kärkiryhmässä ajamiseen ja ison ryhmän perällä ajaminen kuormitti vielä erityisesti mm. haitariefektin vuoksi. Taktikointia en päässyt edes miettimään, mutta todennäköisesti sekään ei minulla olisi ollut riittävällä tasolla. Teknisiä pätkiä oli vähän ja muihin samanvauhtisiin kuskeihin nähden selvisin niistä ihan hyvin. Vauhti ei vaan riittänyt.
Jatkossa täytynee yrittää valita hieman matalampitasoisia gravel-kisoja ja saada niistä lisää kisakokemusta sekä toivottavasti parantaa vielä ainakin ylämäkien vauhtia.
